Taas hurahti pari päivää, vatsataudin jälkeisessä väsymyksessä ja välttämättömimmän suorittamisessa. Niihin välttämättömiin kuuluu mm. pyykin pesu vaipattomuus fiiliksen iskiessä (johon täytyy tarttua ja sitä ylistää vaikka tietää siitä pyykkiä seuraavankin..) ja koiran lenkitys, mikä on vienyt suuren osan ajatteluun käyttämästäni energiasta. On nimittäin niin, että tähän asti olen aina ihmetellyt niitä jotka luopuvat koirasta kun vauva saapuu - miten niin koiran lenkitys vaikeaa vauvan/taaperon kanssa? En ymmärrä, kyllä meillä vaan sujuu.. Vaan nyt ymmärrän. 2,5 vuotiaalla on niin paljon omaa tahtoa ja keinoja koetella mun hauiksien kuntoa, auktoriteettiä, luovuuden rajoja ja manipulointitaitoja (lahjonta, kiristys ja syyllistäminen ovat kiellettyjen keinojen listalla) että kun väsymys painaa, ollaan seuraavanlaisessa tilanteessa:
Lapsi potkii ja itkee lattialla rappukäytävän oven luona juuri jälleen mieltään muutettuaan ulosmenopelin suhteen (saa valita kahdesta mutta niitäkin voi näköjään haluta vaihtelevasti joka toinen minuutti) ja koira tärisee stressiään kaukana käytävässä. Minä välissä, odotan että viesti menee lapselle perille että valinnassa on pysyttävä kun ovesta ulos astutaan ja suren samalla koiraa joka todellakin ansaitsee mukavamman lenkkihetken.
Päästään ulos, lapsi kolmipyörällään ja koira nameja jauhaen. Ensimmäisessä risteyksessä annan pyöräilijän päättää ajatellen että sama se kuin päin tää lenkki mennään. Sitä paitsi koira haluaa samaan suuntaan.. Asemalla ollaankin jo vaikeuksissa vaikkei laiturilla ole edes junaa jonka kyytiin haluta. Vaikka saankin oveluudellani matkan jatkumaan, tulee mäessä metsän suuntaan täysi stoppi. Ei auta että siellä saattaisi olla vaikka traktori. Peppu putoaa asfalttiin ja siitähän ei liikuta ellen halua itkevää potkevaa 12kg lihaskimppua kantaa (ja työntää kolmipyörää + taluttaa koiraa) ylämäkeen. En halua, en. Pyöräilijä ottaa jalat alleen, onneksi peppu taas penkissä, ja kääntää suunnan takaisin asemalle. Noh, tämmöinen lenkki sitten tällä kertaa.. Samalla lupaan rakkaalle karvakuonolleni että tähän tulee muutos.
Ja niin on meillä tiimi R&R mennyt kahdestaan yön ja varhaisen aamun pimeässä heijastinliivit päällä otsalampun valossa just semmosia lenkkejä kun on ketun/peuran hajun perässä haluttu mennä. Ja päivällä käytetään omaa pihaa. Ei tarvii taistella pukemisesta, lenkkeilymenopelistä, lenkin suunnasta, jne. Haluan kuitenkin Vallulle opettaa että koiran lenkitys on tärkeää (eikä sitä voi jättää tekemättä) ja että luonnossa liikkuminen on ihanaa, joten taistelu jatkunee, mutta aikaisintaan ensi viikolla. Nyt vaan nautin kun takkia päälle pukiessani sohvalta hyppää koira innoissaan ja lähtee vauhdilla lenkille - jopa inhoamansa takki päällä.
