Omaa aikaa

12 päivää sitten olisin voinut sanoa etten ikinä ole ollut Valtterista erossa enempää kuin yhden yön. Nyt olen ollut rakkaasta pienestä pojastani erossa 11 pitkää päivää. On ollut sitä kuuluisaa kaikkien pienten lasten äitien kaipaamaa omaa aikaa vaikka kuinka!

Kun pojat lähtivät ainutlaatuiselle isä&poika matkalleen, olin melkein paniikissa siitä ikävästä joka heti iski kun katsoin heidän kävelyään turvatarkastusta kohti. Sain kuitenkin ajettua takaisin kotiin ja vietin ensimmäiset viisi päivää muiden ihmisten seurassa niin tiiviisti etten kerennyt jäädä ikävään kiinni. Hetkittäin tietysti teki tiukkaa, niinkuin ensimmäisen skype-puhelun jälkeen.. mutta parhaani mukaan keskityin positiiviseen eli siihen miten hienoa oli että heidän matkansa sujui hyvin, ja nautin kaikista kuvista ja videoista joita sain.

Kuudentena päivänä olin kotona, yksin. Tai no, Rekun kanssa joka kuorsasi matkaväsymystään sohvalla. Kävin hitaalla, en tahtonut saada mitään aikaiseksi. Söin lounaan vasta kun maha kurisi äänekkäästi ja valvoin myöhään telkan eessä. Sain kyllä vauhdin kiristymään ja huushollin lisäksi tuli siistittyä myös kellari. Olen puuhaillut omia projektejani ja nauttinut laatuajasta Rekun kanssa. Genevessä kävin kahdesti - tyttöjen leffaillassa ja kaverin luona yökylässä.

"Best Friends" - Saatiin taideteokset Vallun seinälle valmiiksi kun tehtiin viimeiset kaksi kuvansiirtoa puulle toissailtana Genevessä.

Tänään käytiin vielä Rekun kanssa laittamassa ruksi viimeisenkin "ilman Vallua" kohdan päälle, nimittäin kiivettiin La Dole huipulle. Katso kuvallinen kertomus Galleriasta!

Huomenna aamusta ajan taas jännittyneenä lentokentälle. Muistaako ne mut vielä? Onko kivaa olla kotona, roikutaanko minussa kuin apina vai osoitetaanko mieltä kun en ollut matkalla mukana? Vai onko kullanmurustani tullut iskän poika eikä äiti enää kelpaakaan..?